PRKL

Ehkä mua ei ole tarkoitettu onnelliseksi

Alkoko tää masennus siitä, kun mä en saanut sua? Vai oliko se vain osasyy joka tän tilan laukaisi.
Tänäänkin mulla oli vapaapäivä, ja meiän piti nähdä kun mun piti auttaa sua. Se oli ainut asia mitä mä ootin tältä päivältä. Tiesin, että todennäköisesti me ei tulla näkemään, eikä me nähtykkään. Se lannisti mun fiilistä heti.

Avauduin sulle humalassa, että mulla on vieläkin tunteita sua kohtaan, vaikka oonkin sanonut että voidaan olla kavereita. Asia ei näin todellisuudessa ole. Sain sulta vastauksen mun vuodatukseen "En tiedä miten mä vastaisin" Et antanut täystyrmäystä ja jätit taas asiat avoimiksi. Mua sattuu.

Eniten mua sattuu se, että mä en voi päästä susta yli. Nään sua viikoittain töissä, melkeen joka päivä.
Ajattelen välillä yöllä kun meen nukkumaan, että sä olet nukkunut mun vieressä. Mä en ole koskaan nukkunut niin hyvin. Kukaan ei ole halannut mua ikinä niin kovaa kuin sinä, kukaan ei oo saanut mua tuntemaan että meillä klikkaa niin hyvin. Tosin, kukaan muu ei ole koskaan saanut mua näin surulliseksi, vihaiseksi, toivottomaksi ja pakkomielteiseksi.

Olen säälittävä. En osaa päästää irti.

Mulla on ikävä.

Melankoolista nimenomaan

Olen 19 vuotias nuori mies henkilö Helsingistä ja olen masentunut.
Ammatiltani olen myyjä, luonteeltani olen ulospäinsuuntautunut ja avoin.

Sen takia kukaan ei tiedäkkään, että olen masentunut. Mulla ei ole mitään lääkärin diagnoosia, koska kukaan ei tiedä. Ei perhe, ei kaverit, ei kukaan. Kaikki luulevat, että kaikki on hyvin. Se tekeekin tästä kaikesta raskasta, ei kukaan voi edes ajatella että mun kaltainen rääväsuu, iloinen ja nuori reipas mies voisi olla masentunut. Töissä menee hyvin, kaverit ja perhekin luulee että kaikki on hyvin.

Miksi mä aloin sitten kirjoittamaan tällästä blogia? Oikeastaan en tiedä, halusin vain jonkinlaisen tavan millä avautua mun tuntemuksista.

Mulla ei ole koskaan ollut itsetuhoisia ajatuksia, lähiaikoina tosin on ollut. Kuinka helppoa se olisi autolla ajaessa kovissa nopeuksissa vaan kääntää siitä ratista vähän vasemmalle ja mennä vastaantulevienkaistalle ja päättää tämä kaikki tuska. Kuinka helppoa olisikaan ottaa sulakerasian päällä roikkuva puukko ja tehdä sillä jotain. Tähän asti olen tyytynyt välioveen ja siihen lyömiseen, kun ollaan aivan pohjalla. Siinä on vasta kolme reikää. 

Ongelmia on myös kiva pakoilla päihteillä, ja suomalainen kun olen niin alkoholi on se suosikki. Auttaako se mitään? No ei tietenkään, mutta antaa hetken hengähdystauon siitä kaikesta tuskasta ja kivusta ja siitä tunteesta, että tuntee olevansa alinta ihmispaskaa.

En tiedä vielä tähänkään päivään mennessä, mikä tän kaiken laukaisi. Oliko se se, että tuli otettua tosi kovasti turpaan ja siipeen tunne-elämän tasolla, rukkasien muodossa. Vai oliko se jokin muu herääminen. Tätä olotilaa on kuitenkin jatkunut jo kolme kuukautta. Aluksi luulin, että se on vain tilapäistä ja menee nopeasti ohi. Ei ole kyllä vielä tähän päiväänkään mennyt.

Mutta hei, kyllä tää tästä. Huomenna taas töihin, hymyillen ja esittämään, että kaikki on hyvin.