Melankoolista nimenomaan

Olen 19 vuotias nuori mies henkilö Helsingistä ja olen masentunut.
Ammatiltani olen myyjä, luonteeltani olen ulospäinsuuntautunut ja avoin.

Sen takia kukaan ei tiedäkkään, että olen masentunut. Mulla ei ole mitään lääkärin diagnoosia, koska kukaan ei tiedä. Ei perhe, ei kaverit, ei kukaan. Kaikki luulevat, että kaikki on hyvin. Se tekeekin tästä kaikesta raskasta, ei kukaan voi edes ajatella että mun kaltainen rääväsuu, iloinen ja nuori reipas mies voisi olla masentunut. Töissä menee hyvin, kaverit ja perhekin luulee että kaikki on hyvin.

Miksi mä aloin sitten kirjoittamaan tällästä blogia? Oikeastaan en tiedä, halusin vain jonkinlaisen tavan millä avautua mun tuntemuksista.

Mulla ei ole koskaan ollut itsetuhoisia ajatuksia, lähiaikoina tosin on ollut. Kuinka helppoa se olisi autolla ajaessa kovissa nopeuksissa vaan kääntää siitä ratista vähän vasemmalle ja mennä vastaantulevienkaistalle ja päättää tämä kaikki tuska. Kuinka helppoa olisikaan ottaa sulakerasian päällä roikkuva puukko ja tehdä sillä jotain. Tähän asti olen tyytynyt välioveen ja siihen lyömiseen, kun ollaan aivan pohjalla. Siinä on vasta kolme reikää. 

Ongelmia on myös kiva pakoilla päihteillä, ja suomalainen kun olen niin alkoholi on se suosikki. Auttaako se mitään? No ei tietenkään, mutta antaa hetken hengähdystauon siitä kaikesta tuskasta ja kivusta ja siitä tunteesta, että tuntee olevansa alinta ihmispaskaa.

En tiedä vielä tähänkään päivään mennessä, mikä tän kaiken laukaisi. Oliko se se, että tuli otettua tosi kovasti turpaan ja siipeen tunne-elämän tasolla, rukkasien muodossa. Vai oliko se jokin muu herääminen. Tätä olotilaa on kuitenkin jatkunut jo kolme kuukautta. Aluksi luulin, että se on vain tilapäistä ja menee nopeasti ohi. Ei ole kyllä vielä tähän päiväänkään mennyt.

Mutta hei, kyllä tää tästä. Huomenna taas töihin, hymyillen ja esittämään, että kaikki on hyvin.